Eila Stigin 100-vuotishaastattelu

Teksti: Kristiina Mod ja Irma Ahokas

Niipperiläinen Eila Stig täytti lauantaina 8.8.2020 kunnioitettavat 100 vuotta. Eilan tavattuaan ei oikeastaan enää ihmettele, miten hän on niin pitkään elänyt. Hän ei vastaa käsitystä satavuotiaasta. Pää on terävä kuin kokkiveitsi, silmälaseilla näkee ja kuulokin on riittävän hyvä. Lonkka on vaihdettu 40 vuotta sitten ja toimii edelleen moitteettomasti. Jos polvi olisi kunnossa, niin sankari kuulemma kiipeäisi vaikka koivuun!

Liikunta on ollut Eilan elämäntapa. Nuorempana hän fyysisen työpäivänsä jälkeen hiihti vielä Metsämaan kautta Luukkiin ja takaisin Niipperiin. Eila jumppaa päivittäin kotona lukuun ottamatta lauantain saunapäivää. Tapaamme juhlien jälkeisenä maanantaina ja Eila aikoo jumpata kahdesti, koska juhlahumu jatkui sunnuntaille ja yksi jumppa jäi sen tähden väliin. Hän odottaa malttamattomana, että perjantaiset ryhmäliikunnat jatkuvat koronatauon jälkeen. Samalla pääsee tapaamaan ystäviä Leppävaaran elä- ja asu- seniorikeskuksessa sekä tarjoamaan heille synttärikakkua.

Eila neuloo edelleen ahkerasti. Sukkia ja tossuja valmistuu kovaa tahtia. Jos käsiä alkaa pakottaa, pannaan tuet vaan ranteisiin ja puikot heilumaan! Neulominen on ollut mukavaa ajanvietettä ”korona-arestin” aikana. Eila sai torkkupeiton syntymäpäivälahjaksi ja hän ihmettelee, pitäisikö sitä sitten alkaa ottaa päiväunia.

Kesäkuussa 1951 Stigin perhe oli jättänyt pienen maatilansa Jalasjärvellä, koska lisämaata ei myyty ja muutti silloiseen Vanhaankylään neljän pienen lapsensa kanssa. Koti, jossa Eila yhä asuu, oli jäänyt edellisiltä asukkailta keskeneräiseksi ja vaati ison remontin. Kellariinkaan ei ollut edes rappusia. Tontille perustettiin isot kasvimaat, koska oli totuttu omavaraisuuteen. Pihalla on edelleen valtavasti kukkia ja varsinkin köynnösruususta Eila on ylpeä. Juhlien jälkeen koti on kukkia tulvillaan, kun ihmiset ovat tuoneet ja lähettäneet syntymäpäiväkukkia.

Eila työskenteli vuodesta 1955 lähtien Niipperin koulun keittiössä vuoteen 1983, jolloin hän jäi eläkkeelle. Tytär Ritva Huttunen oli tullut keittiöapulaiseksi ja jatkoi äitinsä työtä myös eläkkeelle jääntiin saakka. Silloisen Vanhankylän kansakoulun emännän työ oli 50-luvulla fyysisesti vaativaa: Koulu toimi kolmessa osoitteessa, koska suomenkielisiä lapsia oli enemmän kuin väliaikaiseksi koulurakennukseksi rakennettuun pieneen omakotitaloon mahtui. Koulutalo oli nykyisen Nallentuvan päiväkodin paikalla ja lisäksi luokkia oli läheisellä Nordmanin huvilalla sekä Kuoppalan huvilassa Rinnetiellä eli nykyisellä Suopuronrinteellä.

Ruoka valmistettiin koululla ja jaettiin huvilaluokkiin. Nykyään posti hoitaa ruuanjakelun, silloin lapset itse kuljettivat ruuan maitokärryillä vajaan kilometrin päähän luokkaansa. Astiat kannettiin korilla pääkouluun takaisin tiskattaviksi. Astiat pestiin tietysti käsin ja astiapyyhkeet ja työessut Eila pyykkäsi iltaisin kotona. Lapset ruokittuaan Eila lähti Elantoon hakemaan seuraavan päivän ruokatarpeet. Kahdenkymmenenviiden litran maitotonkka tuotiin tienvarteen, josta emännän piti kantaa se koulun kellariin ja kiskoa aamulla ylös. Viikonloppuisin Vanhankylän Kisa-Veikot järjesti hiihtokisoja ja pidettiin itsestäänselvyytenä, että emäntä oli paikalla keittämässä mehua hiihtäjille.

Posti haettiin Moringin kaupalta Vanhankartanon puolelta ja asukkaat vuorollaan jakoivat lähitienoon postit naapureilleen. Teitä oli Mäkitie, Purotie ja Ylätie, muistelee Eila. Talviasukkaita ei ollut aluksi montaa, koska alueella oli lähinnä helsinkiläisten työläisten kesämökkejä.

Ennen keittiöemännän työtä Eila kutoi mattoja ja kulki linja-autolla Kauppatorille Helsinkiin myymään mattokääröt. Pitkäjärvi tulvi keväisin maantielle, joka nousi Hämeenkylän kartanolle. Tulvan yli vietiin kuorma-autolla ja jatkettiin matkaa toisella puolen odottavalla linja-autolla.  Eila muistaa, että kerran hän kantoi matot rouvalle torilta kotiin Senaatintorin liepeille ja sai vaivanpalkaksi matonkuteita, joista oli sodanjälkeisessä maassa pulaa.

Sota-aikaa muistellessa Eilaa harmittaa miten naisten osuus on jäänyt niin vähälle huomiolle. Heidän kyläänsä Pohjanmaalla jäi kolme ”varsaikäistä” nuorta äitiä, joiden piti keskenään opetella peltotyöt. Toisia autettiin sekä ”yhtä mummoa mettänreunassa” siinä samalla. Kerran Eilan piti pyytää kunnalliskodista miehistä apua, kun hän ei saanut halkopinon tukitolppia pysymään pystyssä. Puitakaan ei saanut ostaa valmiina halkoina, koska oli omaa metsää.

Eilan sisukkuus menneinä vuosina ja yhä valoisa asenne olkoon meille kaikille tässä ajassa opiksi: ”Eteenpäin vielä mennään!”

Niipperin historiasta voit lukea lisää Marjaliisa Hentilän kirjoittamasta Vanhankartanon Omakotiyhdistyksen historiikista Palstalaisista omakotiasukkaiksi, joka julkaistiin yhdistyksen 50-vuotisjuhlavuonna. Tilaukset os. johtokunta@voky.fi, kirjan hinta on 20€ / kpl.